maanantai 9. joulukuuta 2013

Kunniaa isovanhemmille!

Saimme kutsun tuttaviemme järjestämille itsenäisyyspäiväjuhlille! Kutsussa luki pukukoodina: "Tumma puku". Sain vihdoin oikean ja tarpeeksi arvokkaan tilaisuuden pukea koreilevan kultakimalteisen, vintage -juhlaleningin, minkä olin ostanut ystävättären liikkeestä muutama vuosi aiemmin, mutta vastaavia sopivia juhlatilaisuuksia ei ole järjestetty sen jälkeen.

Tilaisuus oli otettu juuri sopivan vakavasti. Pariskunta oli arvokkaasti vastaanottamassa ovella vieraita kuin presidenttipari konsanaan, pöydät notkuivat upeita, juhlavia leivonnaisia ja naisilla oli yllään kauniit leningit ja miehet koreilivat komeasti tummissa puvuissaan. Taustalla televisiosta seurasimme tietysti samalla Linnan juhlia. Illassa oli arvokkuutta ja kunnioitusta isänmaata ja isovanhempiamme kohtaan.


Me olemme vielä sitä sukupolvea, jotka ovat saaneet kuulla aitoja tarinoita ja muistoja sodasta suoraan rakkailta isoisovanhemmiltamme.


Oli suorastaan liikuttavaa pysähtyä kuuntelemaan, kuinka monella tuttavallamme oli lähes jokaisella jonkinlaisia tarinoita kerrottavanaan, mitä he olivat saaneet kuulla omilta ukeiltaan ja mummeiltaan. Tunne oli suorastaan sanoinkuvailematon, kun havahtui tajuamaan tilanteen koskettavuuden ja yhteenkuuluvuuden; että siinä me "nuoret" pystyimme vielä puhumaan ja tarinoimaan noinkin historiallisesti merkkittävästä kokemuksesta niinkin henkilökohtaisella tasolla. Kerroimme tarinoita, mitä ei lueta oppikirjoista.


Oma isoisoisäni ei juurikaan halunnut aikoinaan puhua sodasta vaikka yritin kysellä siitä. Hän sanoi aina ettei siinä ollut mitään kerrottavaa. Kerran tivasin häneltä todella kauan, eikö hän voisi millään jotain paljastaa ja sen ainoan kerran kun hän jotain kertoi, muistan hänen sanoneen tuimasti: "Senkö sinä haluat tietää, että nostelin luonnottomiin asentoihin jäätyneitä ruumiita hevosten kyytiin ja juostiin kiväärini kokoisten poikien kanssa tulta pakoon?". En osannut sanoa siihen mitään, muutuin surulliseksi, enkä koskaan enää kysynyt enempää.


Isoisoäitini sitä vastoin kertoi mielellään omia tarinoitaan, siitä miten naisilla ja lapsilla meni piiloissaan. Muistan että hän sanoi tehneensä vanhoista rikkinäisistä vaatteista mattoja ja verhoja pommisuojiin, jotta niistä tulisi kodikkaampia. Pimeän aikaan oli ensisijaisen tärkeää, jos valoa oli pakko käyttää, ettei valoa päästetty heijastumaan mistään raosta ulos. Hän sanoi, että valot saattoivat muuten osoittaa pommikoneille, missä kohti on kaupunki. Kun ei ollut pikku-lapselle talvipakkasella kunnon kenkiä, hän neuloi yhdeksän villasukkaa langoista, jotka hän sai purkamalla vanhoja villapaitoja, jotka hän sitten puki lapselle päällekkäin jalkoihin.




Sain myös isoisovanhemmiltani muistoksi kuvassa olevan raskaan rautaketjukorun, minkä he olivat saaneet "kultakeräyksen" aikaan, kun suomalaisilta kerättiin kultakoruja valtion hyväksi. Vastineeksi perheet saivat tietojeni mukaan rautasormuksen tai -ketjun.


Voi kuinka tuleekaan ikävä jo edesmenneitä isoisovanhempiani, kun muistelen yhteisiä aikojamme. Sodat kokeneena he olivat hyvinkin avoimia, auttavaisia, reippaita ja avarakatseisia ihmisiä, jotka elivät 90 vuoden pitkän iän tietämille asti. 


Vertailenkin monesti ajatuksissani vanhaa kansaa, sodan kokeneita tai heti sen jälkeen syntyneitä ihmisiä nykyajan "digi-pullamössö-sohvaperunakansaan" ja pelkään että jonain päivänä menetämme viimeisenkin otteen jostain siitä meidän niin kutsutusta "sisusta". Välillä tuntuu että "aito ote" elämään ja veljeys on kadonnut.


Noh, ei voi muuta kuitenkaan sanoa kuin että:

On hienoa syntyä suomalaiseksi ja olla ja elää 
tässä kauniissa neljän rikkaan vuodenajan maassa!
Pidetään me "nuoret" siitä nyt hyvää huolta!
Kiitos ja kumarrus teille ukit ja mummit!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti