tiistai 19. marraskuuta 2013

Painajainen herää eloon

Herään yöllä lapsuuteni kodissa. Kävelen perähuoneestani käytävälle, mikä vie eteisen kautta olohuoneeseen ja keittiöön. Kurkistan matkan varrella äidin makuuhuoneeseen. Se on tyhjä. "Missähän äiti on?"

Kävelen keittiöön juomaan vettä. Pysähdyn matkalla, kun olen huomaavinani sivusilmällä että jokin tumma varjo liikkuu eteisen lasioven edestä. Käännyn nopeasti katsomaan mikä se on, mutta en näe ketään. ”Hitto kun säikähdin”, ajattelen mielessäni ja yritän rauhoitella itseäni ajatellen että hämärä vain tekee mielikuvitukselle kepposia. Yhtäkkiä tunnen, kuinka jokin kävelee aivan selkäni takaa ohitseni. 

Kännyn salamannopeasti ympäri. Kuiskaan pelosta lamaantuneella äänellä: ”Kuka siellä on? Äiti, sinäkö?” Jähmetyn paikoilleni ja sydämeni alkaa lyödä rintaa. Pakokauhu iskee. Kylmä hiki nousee iholleni. En uskalla hengittää. "Kuka talossa oikein on?". Yritän olla aivan hiljaa, jotta kuulisin jos talossa todella olisi joku ja osaisin paikallistaa missä liike tapahtuu.

En pidä tästä pimeästä. Kaikki näyttää niin siniharmaalle. Silmäni eivät erota kunnolla. En uskalla kuitenkaan sytyttää valoja, jos se saisi talossa olijan hyökkäämään. Seison pelosta kangistuneena käytävällä, olohuoneen ja keittiön oven välimaastossa, odottaen että jotain tapahtuisi. Olen hengittämättä. En uskalla liikkua, mutta annan silmäni harhailla keittiöstä olohuoneeseen, nähdäkseni, onko siellä joku. Samassa tunnen liikettä eteisen suunnalta ja käännyn nopeasti katsomaan mitä se on.

Säikähdän melkein kuoliaakseni. Haukon henkeäni. Lamaannun. - Jokin tumma hahmo kävelee aavemaisesti käytävän poikki äidin makuuhuoneesta minun makuuhuoneeseeni. Sen askel on kevyt ja liukuva. ”Mitä ihmettä?!?”, ajattelen kauhuissani. ”Se näytti jotenkin tutulle mutta en silti tunnistanut kuka se olisi voinut olla”, jään pohtimaan ihmeissäni. ”Miksi se kävelee täällä niin kuin se asuisi täällä? Miksei se sanonu mulle mitään? Käveli vaan ohitse niin kuin en edes olisi tässä? Kuka se on?”

Vaikka en millään haluaisi, lähden silti kävelemään huonettani kohti varmistaakseni että silmäni näkivät oikein; että siitä tosiaan kulki joku, ja nähdäkseni miksi se käveli huoneeseeni. Mieleni tekisi samaan aikaan juosta ulos pakoon talosta huutaen apua; mutta samalla toimin kuin automaattisesti ja lähden seuraamaan hahmoa nähdäkseni mitä täällä tapahtuu.

Sydämeni hakkaa rinnassa ja hengitys on katkonaista. Lähestyn huoneeni ovea. Kurkistan varovasti sisään mutta en näe ketään. Huoneeni jatkuu mutkittelevasti nurkan taakse joten minun on mentävä peremmälle nähdäkseni huoneen perimmäiseenkin nurkkaan. Astun epävarmasti tunnustellen eteen päin huoneessa. Pelkään katsovani huoneen seinällä olevaan isoon peiliin, sillä pelkään että näkisin sen kautta jotain, mitä en halua nähdä, sillä aistin vahvasti että huoneessa on joku. Kurkkaan varovasti huoneen viimeisen nurkan taakse. Ei ketään.

Huokaisen sekä helpotuksesta että hämmennyksestä - ”Tyhjä! Ei ketään." Ajatus kaappien ja huonekalujen taakse kurkkimisesta puistattaa mieltäni ja yritän naurahtaa tapahtuneelle ajatellen, että mielikuvitus se vain tekee kepposiaan, ei täällä ole ketään. Päätän unohtaa asian ja pyörähtää kannoillani kunnes vahingossa vilkaisen peiliin ja näen sen kautta että selkäni takana seisoo joku. Pyörähdän ympäri pelosta huutaen, mutta siinä ei olekaan ketään. ”Mitä helvettiä tämä oikein on?”, huudan sydän pelosta lamaantuneena. Samassa tunnen kuinka joku koskettaa olkapäätäni. Hengitykseni salpaantuu. Tunnen kuinka vartaloni jäykistyy kauhusta ja ihmettelen miten edes pystyn kääntymään; mutta vartaloni kääntyy kuin itsestään ja haukon henkeäni kauhistuneena kun näen kuka tuo hahmo on. ”Sehän olen minä!”

Samassa tuo minulta näyttävä hahmo tarttuu kaksin käsin kurkkuuni kiinni verenhimoinen ilme kasvoillaan. Tartun kaksin käsin kiinni hänen käsistään ja yritän irroittaa niitä irti kurkultani, mutta ne pitävät liian kovaa kiinni. Katsomme toisiamme silmiin; minä pakokauhu silmissäni ja hän murhanhimoinen katse silmissään. Olen hämmentynyt. "Miten tämä voi olla totta?!" Sitten herään.

Herään siihen että kuristan itse itseäni kurkusta enkä saa henkeä. ”Mitä helvettiä?!”, huudan mielessäni, päästän otteeni irti kurkustani ja jään haukkomaan henkeä. Olen hiestä märkä ja hengästynyt. Nousen sängystä vauhdilla ylös ja jään katsomaan sänkyä niin kuin se olisi riivattu. Kosketan hellästi ja suojelevasti kurkkuani varmistaakseni onhan se kunnossa, mutta samalla säikähdän kosketustani, sillä juurihan yritin kuristaa itseni.

Yhtäkkiä uni muistuu mieleeni liiankin hyvin ja pyörähtelen ympäri huonetta pelosta sätkien varmistaakseni etteihän hahmo ole vielä täällä. Ihan kuin vieläkin tuntisin sen läsnäolon. Olen niin hämilläni ja peloissani tästä unesta ja siitä miten saatoin kuristaa itseni, että sisälläni herää pelko jäädä nyt yksin. ”Mitä kello on?” Kurkkaan seinässä nakuttavaa kelloa. ”Voi ei, nyt on vielä yö. Sehän on vasta kolme. Kelle voisin soittaa tähän aikaan? Apua, en halua jäädä yksin.” Alan itkeä hysteerisesti ja lysähdän lattialle istumaan jalat sylissäni. Painan pääni polviin ja itken ulisten. Mielessäni pyörii pelko, oliko äskeinen oikeasti unta vai totta. Itken kovempaa, jotta en kuulisi, jos huoneesta kuuluisi ääniä.

Herään aamulla lattialta. Selkä on kipeä. Ja kurkku. ”Tulikohan siihen jälkiä?”, herään ajatukseen ja nousen huonekaluista tukea ottaen ylös ja kurkistan peiliin kaulaani kurotellen ja tähyillen. Ei jälkiä. ”Mitä ihmettä yöllä oikein tapahtui?”, mietin ja katson peilin kautta kysyvästi itseäni syvälle silmiin ikään kuin hakien vastausta. Yhtäkkiä alan pelätä omaa peilikuvaani, ajatellen että eilinen hahmo ilmestyisikin takaisin.  Samassa peilikuvani hymyilee minulle, vaikka todellisuudessa minä itken pelosta.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti