torstai 6. helmikuuta 2014

Sielunpeili myytävänä

Tuntuipa pahalle myydä vanha, lapsuuden ajan peili pois.
Tajusin yhtäkkiä mitä olen tekemässä, kun ostaja oli tulossa hakemaan sitä.
Havahduin tajuamaan, että noiden kehyksienhän sisällä minä olen kasvanut 
ja itseäni niiden kautta heijastanut ja luonut minäkuvaa pienestä tytöstä tähän päivään asti.
Ja nyt minä olen heittämässä sitä pois kuin tyhjää vain. 
Historiaani. Polkuani. Kotiani. Minua.

Aloin automaattisesti pyyhkiä peiliä puhtaaksi tulevalle uudelle omistajalleen, 
joka saapuisi ihan kohta. Nostin peilin alas tasolta, missä se oli joutunut nojaamaan 
tässä uudessa asunnossamme, kun sille ei ollut löytynyt sopivaa paikkaa. Se oli liian iso.
Peili tuntui raskaalle kun nostin sen ylös, kuin iso tyttö jo; ja pidin siitä tiukasti kiinni.
Laskin peilin nätisti maahan ja käänsin sen raskaan olemuksen lepäämään seinää vasten. 
Siinä se on. Minun peilini. Minä jätän sinut. Anteeksi.

Otin keittiöluudun ja aloin pyyhkiä peiliä, kuin se olisi sen viimeinen voitelu, 
mutta luutu jätti siihen likaisia rantuja. – Et sinä tällaisena voi lähteä. 
Etsin uuden, puhtaan luudun ja ruiskautin peiliin vielä puhdistusainetta. 
Valkoiset vaahtopallot lensivät ruiskepullon suusta peiliin ja alkoivat valua hidastetusti alas. 
Katsoin itseäni peilistä vaahtopallojen läpi ja muistin kuinka lapsesta asti olin aina
pessyt peiliä juuri näin; ruiskutellen hassuja vaahtopalloja pintaan ja 
pyyhkinyt ne pyydystäen pois ennen kuin ehtivät valua alareunaan.
Tämä on viimeinen leikkimme. Minulla tulee ikävä sinua.

Pyyhkiessäni mustia kehyksiä pölystä, tuntui kuin pöly ei tahtoisi lähteä irti.
Pienessä uurteessa, mikä kiersi peiliä, oli selvästi vanhaa pölyä, 
mikä pakkaantui ja pyöriskeli nihkeästi paikoillaan tarttumatta luutuun. 
Tuntui kuin olisin väkisin pyyhkinyt vereslihaa myöten historiaani pois. 
Minun pölyäni. Lapsuuttani. Minua.

Huomasin kehyksen pinnassa myös muutamia pienen pieniä kolhuja, 
joista maalikin oli kulunut pois. Mietin, mistähän tämäkin pikku kolhu on tullut.
Minähän sen olen tehnyt. Minun jälkeni on siinä. Minun tarinaani.

Muistin että olin ilmoituksessa sanonut peilin olevan hyvässä kunnossa, eikä siinä olisi kolhuja.
Vaikka nämä kolhut olivat vain millin kokoisia, enkä ollut niitä aiemmin itsekään huomannut, 
otin mustan tussin ja painoin sillä hellästi jokaista kolhua ja peitin näin tarinani, 
ettei se häiritsisi uuden omistajan tarinaa.

Nyt sinä olet valmis. Näytät hyvälle. 
Puhelin soi. Ostaja on ulkona.
"Joo, mää tuon sen pihalle."

Sydämeni hakkaa rinnassa. Itkettää. On sekava olo.
Laitan ulkovaatteet päälle. Katson peiliä nopeasti, kuin
ei olisi aikaa isommille jäähyväisille. 

Tartun sen kehyksistä kiinni viimeisen kerran.
Pidän sitä tiukasti itseni vasten kävellessäni portaita alas
sanoen mielessäni: "Hyvästi".

Ulkona pihalla seisoo vanhempi mies.
Nyt se tapahtuu.
Minun pitää päästää irti.
Ei. En halua.

Mies heittää heti 30 euroa käteeni ja yrittää kurottautua ottamaan peiliä minulta,
mikä lepää tukevasti varpaideni päällä, ettei se osuisi maahan ja syleilen sitä toisella 
kädellä; pidämme toisiamme pystyssä. Tuntuu kuin olisin myymässä sieluni pois halvalla.
Olen hämmentynyt. Haluan perääntyä. Hävettää.

Mies seisoo ulkona lumisateessa. Minä ja peili rapussa. 
Ovi keinuu välissämme, mies pitää sitä jalallaan auki.
En päästä irti peilistä, vaan selitän miehelle nopeasti, 
miksi olen luopumassa rakkaasta peilistäni.

Samalla kun sanon sanat ääneen, tajuan miten hirveältä se kuulostaa:
"Meillä vaihtu uus tyyli, tämä on liian ysäri."
Mies ottaa peilin ja lähtee.

Anteeksi.
Ikävä sua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti